Pielikin herätyshetki

Vuoden alku on mennyt pelargonien suhteen lähinnä lajikekirjon ihmettelyssä ja siemenvalikoimiin netissä tutustuessa. Kylvöt ovat itäneet, mutta hieman epätasaisesti. Tammikuun lopulla laitetuista siemenistä osa ei ole osoittanut elonmerkkiä vieläkään.

Toivoa ei kuitenkaan ole menetetty. Kirjavaterälehtinen lajike 'Divas Rasberry Ripple' pullautti vasta pari päivää sitten sirkkalehdet mullan pinnalle. Samaan aikaan multaan upotetun sisaren lehdissä on jo hevosenkenkää muistuttava zonale-koriste eli punertava vyöhykekuvio.

Vanhat pielikkini, siis pelargonini, ovat nukkuneet vaatimatonta talviunta. Liian kapeilla ikkunanlaudoilla, lämpimissä ja umpikuivissa olosuhteissa nuutuneet kasvattini lähes huutavat apua uuteen alkuun. Varret ovat venähtäneen pitkiksi ja levittäytyneet tiukasti ikkunanlasia vasten hassunkusille mutkille. Lehdet käpristyneet, ruskettuneet ja putoilleet toinen toisensa perään.

Olen herätellyt pielikkejäni varovaisin toimin talviunesta kastelemalla niitä harvakseltaan. Lisäksi olen yrittänyt rohkaista kasvuvoimaa merileväuutteella. Liekö hoidolla ollut vaikutusta, mutta veteen sekoitettu ihmeaine on ainakin herätellyt toivoa pahimman yli selviämisestä.

Uskon ruskean nestehoidon sijasta kuitenkin enemmän säteiden voimaan. Olen vuoron perään siirtänyt suosikkejani kasvilampun alle saamaan valohoitoa. Terhakkaimmat kaverit ovat jo näyttäneet värinsä nuppujaan availlen, vaikkakin suurin osa vasta odottelee parempia päiviä.

Edesmenneen ruotsalaisprinsessan ja tanskalaisten kuningattaren mukaan nimetty 'Drottning Ingrid' on tässä juuri nostettu lampun alta ikkunalaudalle sinnittelemään. Kukintaa jatkaakseen se tarvitsee kaiken lasin läpi pääsevän auringonvalon.

Saman lyhytaikaisen ja vielä heikon taivaan valon varaan siirsin myös viime vuonna siemenestä kasvattamani kotipelargonin. Tämä lohensävyisenä hehkuva "edelläkävijä", jonka kukka on aloituskuvanakin, on 'Avanti Salmon'. Katselen suorastaan kateellisena valon vaikutusta pielikkien kukintaan ja tunnen itse tarvitsevani kunnon annoksen aurinkovoimaa mitä pikimmin.

Jos kukkia on paljon, on hyvä ryhtyä erilaisiin huoltotoimiin helmikuun puolivälissä. Ajattelin tänä vuonna ensitöiksi leikata kasvit ja laittaa parhaat oksat juurtumaan.

Nyt oksat ovat olleet vesilaseissa viikon päivät, mutta ainoastaan voimakaskasvuinen 'Red Rambler' on tunkenut juurentyngän varrenpäähän. Yleensä pistokkaat lähtevät kasvuun huomattavasti nopeammin loppukeväällä. Tosin keksin silloin pistokkaiden juurruttelun sijaan aina muuta puuhaa.

Vanha tuoksupelargoni on selvinnyt hyvin talvipimeän ja kuivan huonelämmön kurimuksesta. Pikkutaimena taloon tullut yksilö on kasvanut tiloihini ja siirtoa ajatellen liian korkeaksi. Niinpä pätkäisin latvan ja karsin pari oksaa pistokkaiksi.

Kyseessä saattaa olla Ruissalon kasvitieteellisestä puutarhasta peräisin oleva Pelagonium Radens var. radens, mutta varma en ole. Eikö lehtien pitäisi olla hienoliuskaisemmat? Nimilappu saattaa olla kulkeutunut jostain muusta, ehkä hoidossani jo menehtyneen kasvin ruukusta. Ei kai auta kuin tutkia asiaa tarkemmin.

Kasveja mökille ja takaisin siirrellessä muovipurkeista leikatut muoviset, vääntyilevät tai vanhetessaan katkeilevat nimilaput ovat osoittanut heikkoutensa. Ruljanssin jälkeen on usein keräillyt purkeista pudonneita ja vaurioituneita nimilappuja. Jos kukat ovat jo kuihtuneet, oikean purkin löytäminen nimilapulle on vaikeaa ja virhetunnistuksen vaara on ilmeinen.

Järjestelmäni heikkous on, etten ole aikaisemmin laittanut nimilappuja kuin niille kasveille, joiden lajin ja lajikkeen tiedän varmasti. Siten toreilta ostetut, kavereilta saadut yksilöt tai muut kummajaiset ovat jääneet ilman lappua. Nyt olen laittanut tietoja niidenkin purkkeihin - kukan väri, sen antaja tai hankintapaikka sekä vuosi.

Kesällä en laita pistokkaiksi katkaistuja oksia aina veteen juurtumaan, vaan tökkään varren suoraan perliitillä, lekasoralla tai pienillä sepelinpalasilla ilmavaksi muokattuun kosteaan multaan. Joskus laitan muovipussin päälle muutamaksi päiväksi, ettei latvapistokas järkyty kohtalostaan liian pahasti. Tietääkseni vesilasissa elvyttely on kuitenkin nopein tapa saada taimi juurtumaan.

Kukkani ovat näyttäneet varsin rönttäisiltä ennen kevättoimiin ryhtymistä. Kuvaa ottaessa olin juuri siirtänyt herkkälehtisen 'Madame Salleronin' ikkunanlaudalta valohoitoon. Kyseessä on jo vuonna 1877 esitelty ja viktoriaanisella ajalla istutusten reunakasvina suosittu kukkimaton lajike. Oma yksilöni sinnittelee resuisine varsineen takakorokkeen keskellä vaaleassa purkissa. Oikealla on aikaa vierähtänyt kolmatta viikkoa eteenpäin ja ranskalaisrouvani keikuttaa helmojaan ohuiden ruotien varassa. Uusia valkoisella koristeltuja lehtiä pukkaa varresta täydellä voimalla.

Olen viime vuosina ollut varovainen saksien tai veitsen kanssa, kun pelkään levittäväni viruksia tai tauteja kasvista toiseen. Terveen oksan saa poikki taittamalla. Onnistunut toimenpide napsahtaa mukavasti ja taitoskohta paranee hyvin. Juurrutettavan pistokkaan saa kymmensenttiseksi samalla menetelmällä.

Tosin onnistuminen napsautuksen taidossa ei ole itsestäänselvyys. Varsi voi jostain syystä olla juonikkaan sitkeä eikä toivottua ääntä kuulu. Lannistumaton oksa vain venkoilee sormien otteessa. Silloin on vain nöyrryttävä kasvin edessä ja etsittävä teräase tehtävän loppuunsaattamiseen. Näin kävi, kun taittelin 'Red Ramblerin' holtittomia oksia. Lopulta leikkasin veitsellä haavan myös peukalonpäähän. Aikamoista tupelointia, mutta vesilasi on täynnä terhakkaita juurtujia.

Kuvassa on kirkkaanpunainen toritaimi, jonka olen taitellut aika tyngäksi. Eloisuuden takaa pieni, karvainen ja ainakin minusta varsin suloinen lehdenalku.

Pistokkaiden juurtumista odotellessa olisi ehkä hyvä suunnattava energia emokasvien mullan vaihtoon. Jääköön homma kuitenkin maaliskuun lopulle, kun taivaan valovoima riittää kunnolliseen kasvuun lähtöön.

Nyt voin sen sijaan vaikka ihmetellä, miten juuri kukkansa avanneella 'Bulls Eye Ligt Pink' -nimisellä yksilöllä on mallikasvista poiketen lähes kokonaan vihreät lehdet, mutta aidon näköiset yksinkertaiset kukinnot. Yläkuvassa on saman nimisellä lapulla varustettu kasvi, jolla on tummakeskustaiset lehdet. Se taitaa olla vanhempi yksilö, joten lajikkeelle tunnusomainen tumma lehdenkeskusta kehittyy ehkä vasta iän myötä.

Hiljakseen kuitenkin ihmettelen kukkijaa, ken tuo lopulta lienee?

Kukkien lumoa ystävänpäivän jälkitunnelmissa

Eilen oli ystävänpäivä. FB oli täynnä erilaisia toivotuksia, tosin seurasin tilannetta jälkijättöisesti vasta tänään.

Sain yllätyksekseni vanhalta lastentarhakaveriltani postikortin muistutuksena ystävyyden merkityksestä. Siitä intoutuneena, tosin osin myös perjantaisen tilipäivän siivittämänä, päätin ostaa  ystävänpäivätulppaaneja äidilleni ja siskolleni.

Ilmeisen itsekkäistä syistä ostin kolme isoa kimppua yhdisteltäväksi. Siten niistä riitti myös itselleni yksi kunnon kimppu.

No, äitikin oli saanut ystävänpäiväkukkaiskipinän. Sain häneltä kimput aivan uskomattoman kauniita ruusuja. Keltaiset avautuivat heti maljakkoon päästyään ja valkoiset ovat vielä vienosti nupullaan.

Lisäsin molempiin kimppuihin mustaherukan oksia, joita katkoin viime viikonloppuna mökillä. Nyt niissä on pienet ja hyvältä tuoksuvat hiirenkorvat.

Kimppujen kuvaussessiosta innostuneena päätin kuvata myös hieman ajastaan jäljessä olevan joulukaktuksen. Se availi tänä aamuna kolmea, jo jonkin aikaa vihertävänä odottanutta nuppuaan. Siirsin sen toissaviikolla odottamaan kukinnan alkua  makuuhuoneen piilosta framille olohuoneen hyllyyn.

Kuvan alareunassa kurkkii Turun museokeskuksen julkaisu Kukkien lumoa (2014). Kukkien sanotaan olevan "vain" hetken ilo. Kirjan artikkelit tuovat kuitenkin esille, että nämä elämän herkkyyttä ilmentävät ihmeet ovat koskettaneet ihmismieltä eri kulttuureissa niin ajallisesti kuin maantieteellisestikin.

Kirja sai katsomaan eri silmällä myös tulppaanikuvaani. Näitä kevään loistavanvärisiä airueita ihailivat jo persialaisrunoilijat 1000-luvulla. Viimeistään Turkissa asuneiden osmannien  parissa tulppaaneja alettiin kopioida paimentolaiskansan arkea ja juhlaa sulostuttaviin koristeaiheisiin.

Tulppaanikuvan taustalla on ruusukuvioinen englantilainen pellavakangas. Kirjan artikkeleista voin lukea ruusuaiheisten tekstiilien historiasta ja miten kirjotut pöytäliinat ovat tarjonneet pakomahdollisuuden arjen harmaudesta tai talven pysähtyneestä pimeydestä.

Kasviaiheisten ornamenttien ja taiteen kirjo ulottuu niin kauas menneisyyteen, ettei alkupistettä voida enää tavoittaa. Museoiden konservaattorit pyrkivät kuitenkin taidokkaasti säilyttämään ja kunnostamaan niitä aarteita, joita olemme perineet edellisiltä sukupolvilta.

 

Pari viikkoa sitten viikonloppuna kiiruhdimme viimeisten asiakkaiden joukossa eväsostoksille supermarkettiin. Kassoille suunnatessa on ohitettava kukkahylly, johon minun on ilmeisesti aina pakko viivähtää hetkeksi. Tulppaanit olivat loppu, mutta muutama esikon kukkaterttu loisti kutsuvasti. Niitä sai kolme tarjouksella, jota en voinut millään vastustaa.

 

 

Lähes tyhjän kasvipöydän reunalla oli surkean näköinen  ruusu. Sen nuput näyttivät päältä katsoen ruskeilta ja osa oli poikki. Rapisevassa muovikelmussa oli neonpunainen hintalappu - 1 euro! Ehkä ruusu voisi selvitä, voisin istuttaa sen puutarhaan keväällä, pitäisiköhän se katkaista kovin alhaalta ...? Ei sitä siihen voinut jättää - siis pakko ostaa.

Heti kotiin päästyä leikkasin ruskeat nuput terveisiin lehtiin asti. Havaitsin samalla pieniä vihreitä ja vielä terhakkaita kukinnon alkuja. Vaihdoin kukan isompaan purkkiin hyvään kosteaan kukkamultaan, johon sekoitin perliitin kiteitä ilmavuuden takeeksi. Kasvi alkoi näyttää ihan suloiselta. Tuntuu kuin se kiittäisi huolenpidosta kolmella valkoisella kukallaan, joista tässä on pisimmälle auennut kaunokainen.

Meillä ei ole kunnollista viileää talvetuspaikkaa kesän ruukkukasveille. Olen ominut entisen poikien huoneen "kylmähuoneeksi", jossa pidän patterin suhteellisen kylmänä. Kasvilamppu auttaa verenpisaraa ja pelargonioita selviämään talven yli.

Olen tuonut huoneeseen talvehtimaan myös kaksi sinisarjaani, joista tässä lähikuva valkoisesta Agapanthus praecox 'Whitney' -lajikkeesta. Se ei malttanut lopettaa kukintaansa sisälle siirrettynä. Yleensä siistin resuiset kukinnot vasta myöhemmin keväällä. Samalla leikkaan pois palan juurakosta, että se mahtuu kasvamaan samassa purkissa ensi kesän.

Huoneessa on kunnollista lepokautta tarvitseville kasveille ilmeisesti liian lämmin eikä ehkä valoakaan riittävästi. Vien sinisarjan siksi keväällä aika kylmään mökkiin, jossa se saa tarvitsemansa lepohetken ennen kesäkukintaa. Nyt mökissä on aika ajoin pakkasta, joten siirron aika ei ole vielä.

Olen kaikkina mökkivuosinani kasvattanut ihanalta tuoksuvat heliotrooppini itse. Siemenet itävät melko epäsäännöllisesti. Tänä vuonna muutama Heliotrope arborescens 'Dwarf Marine' -lajike lähti kosteaan multaan ja valon alle päästyään nopeasti kasvuun.

Siirsin viime syksynä kokeeksi talvetukseen kaksi heliotrooppiani. Kesällä tummat, sinivioletit kukat houkuttelivat touhukkaita pörriäisiä. Toinen kasveista on kukkinut uskollisesti koko talven, mutta  auringon puute on haalistanut sille ominaisen syvän värin lähes olemattomiin.

Onko iduissa eroja

 

 

Oranssiin vivahtavan punainen pelargoni on kukkinut ilokseni jo jonkin aikaa. Otin kuvan, kun viikonlopun ratoksi ulkona satoi helmikuista vettä.

 

Nyt olen nyt saanut järjestettyä siemenpussini. Lisäksi olen pussittanut koko viime kesän ja syksyn siemensadon muille jaettavaksi. Voin olla ehkä "siemenriippuvainen" kuten Kotipuutarha -lehden Maija Stenman. Hän kertoo perheensä kysyneen, mihin hän aikoo kylvää kaikki hamstratut siemenet tai istuttaa niistä kasvaneet taimet. Tätä Stenman kommentoi: "Mutta onko sillä edes niin väliä? Kun on kunnolla koukussa, pelkkä pussien plärääminen tuottaa tyydytystä."

 

 

Meidän perheen sopua ei tämä hassunkurinen idätysharrastus ole horjuttanut, vaikka valloitan sille tilaa melkein mistä kodin kolkasta tahansa. Teekuppi mahtuu kuitenkin vielä keittiön pöydälle.

 

'Jamaican Bell' -chilin pussi on kolme vuotta vanha ja kierrätyskäytössä, uusien siemensatojen säilytyspaikka. Kasvin punaiset kellohedelmät ovat ilmeeltään iloisia ja olen käyttänyt kasvia hedelmineen joulukoristeenakin. Tällä kertaa otin puolikuivista hedelmistä siemenet talteen ja laitoin  itämään tammikuun viimeisenä päivänä.

Tänään muutama ituvarsi sirkkalehtineen tervehti minua töistä paluun jälkeen, ei siis tarvinnut odottaa kuin kymmenen päivää. Aamulla purkkiin kurkatessa en huomannut vielä mitään elonmerkkejä.

 

Olen varsin tietoinen, että purkkiin pitäisi laittaa vain pari siementä, mutta ylituotanto tekee avokätiseksi. Koulin parhaat eri purkkiin ja toimenpiteessä vaurioituvat heitän pois. Pikkutaimet jaan omissa purkeissaan yleensä yhtä lukuun ottamatta mieluusti pois.

 

Käytän idätyksissä laadukasta luomumultaa, joskus kaktusmultaa. Kasvin tyypistä riippuen laitan mullan joukkoon hiekkaa, perliittiä tai joskus vermikuliittiäkin. Chilipurkkeihin näytän laittaneen  ohuen pintakerroksen vermikuliittia kosteuden tasapainottamiseksi. Olen joskus lukenut, että se myös suojaa pikkutaimia joiltain bakteereilta.

 Tässä siemenluetteloiden ja -pussien pläräämisen jatkoa eli kostean multakosketuksen myötä kasvuun lähteneitä idätyksiä. Vasemmalla 'Admiration' -suosikkiorvokkini tunkevat karvaisia alkeisjuurian kasvualustaan.

Alla on pidemmälle ehtineitä ystäväni Sirken antamista siemenistä nousseita akilleija-pienokaisia. Vieressä hennon vartensa varassa sirkkalehtiään kannattelee minulle ennestään tuntematon kasvi, hopeahelokki. Takana pinnistelee olemattomalla varrellaan pihan ketoneilikat.



 

Erilaiset salvian siemenet tuottavat aina hämmentyneen huokaisun, kun näen niiden pullistuvan kostealla mullalla. Yksi suihkaus vesipullosta ja muodonmuutos siemenessä tapahtuu hetkessä. Muutaman minuutin päästä kova siemen on saanut ympärilleen kostean tai limaisen suojakerroksen. 

Alakuvan alimmaisena on osa samaisen myskisalviapurkin elämänvoimaa puskevista siemenistä nousemassa kumarasta "sikiöasennostaan". Taustan viherpehkot edustavat basilikan eri makulajikkeita.

 

Toinen kummajaiseni on kelloköynnös. Laiton viime syksynä keräämäni tummat ja kovat siemenet likoamaan itämistä edistääkseni. Ja kas kummaa, seuraavalla kerralla ne olivat tahmean liman peitossa. Nyt ne on peitelty multapiiloon ja purkki lämpöiseen patterin ylle muovikelmulla suojattuna.

 

 

Oikeita idätyslämpötiloja, kylmäkäsittely- tai raaputustarpeita, idätyssyvyyksiä ja edistääkö itämistä valo vai pimeä sekä muita siemenille elintärkeitä tietoja kaivelen paitsi netistä myös muista lähteistä. Itselläni on aiheeseen liittyen kolme kirjaa ja kasa kopioita.

 

Ingela Jagne, Förökning av trägårdens alla växter kertoo kaikista käytännön puuhista maanläheisimmin siementen keräämisestä alkaen. Kirjan lopussa on eri kasvien lisäämissuositukset taulukkona, mikä on ollut hyvä apuneuvo. Tarkennan taulukkoa omien kokemusteni pohjalta, sillä tiedoista puuttuu idätyslämpö.

Steven Brandley, Kasvien lisääminen on samantapainen, mutta jotkut esimerkit ovat suunnattu ehkä omaa kasvuvyöhykettä etelämmäksi. Vaikka kirja mainitsee idätyslämmön, se jättää useimmat muut kasvuun lähdön ehdot mainitsematta.

Ulla Hasselmarks, Fröbok on mukava lukukirja. Ohjeistuksiltaan se on edellistä satunnaisempi, sillä kirjoittaja kertoo siemenlisäämisestä elävästi omien kokemustensa pohjalta.

Näiden lisäksi tahdon mainita vielä yhden siemenkirjan ympäristöpoliittisista ja yhteiskunnallisista syistä. Josie Jeffery, Siementen kerääminen, säilyttäminen ja vaihtaminen suosittelee vaihtoehtoista lähestymistapaa suurten siemenmonopolien vallan vastapainoksi. Kirja korostaa kasvattamisen iloa, luonnonmukaisuutta ja ennen kaikkea lajikkeiden monimuotoisuuden merkitystä. Pääpaino on syötävissä kasveissa ja perinnelajikkeissa, joiden säilyminen on tärkeää monesta syystä. Siementen kerääminen on pienimuotoista, mutta tarkkaa ja paikallista puuhaa. Jeffery osoittaa, että sen taustalla on kuitenkin globaali toiminta koko maapallon ruokatuotannon elintärkeiden ehtojen puolesta.

  Pyysin viime syksynä  siirtolapuutarhanaapuriltani Päiviltä rododendronin siemiä idätyskokeiluihini. Kasvi on ilmeisesti Helsingin kasvitieteellisestä puutarhasta peräisin oleva "Helsingin yliopisto" -niminen alppiruusu. Sain tummaksi kypsyneen kodan, mutten ehtinyt laittaa sitä suunnitelmieni mukaisesti syysidätykseen. Niinpä pistin aarteen paperipussiin ja sinne se jäi muiden siemenpussien joukkoon tammikuiseen selvitystilaan asti.

Kun avasin pussin, löysin avautuneen, mutta tyhjän kodan. Onneksi en kuitenkaan siltä istumalta heittänyt pussia menemään, sillä sen pohja oli täynnä tummaa siemenpölyä. Ripottelin tämän ohuen siemenistön turpeella ja hiekalla höystettyyn kosteaan taimimultaan. Jätin purkin huonelämpöön odottamaan aikaa tarkempien itämistietojen etsimiseen.

Vei vain muutaman päivän, kun havaitsin sattumalta aivan pieniä vaaleita, kippurasta suoristuvia itämisen merkkejä mullan pinnassa. Nyt niistä muutamalla on jo pikkuruiset sirkkalehdet. Kynä on mittatikkuna, sillä en voi oikein millään uskoa, että näistä elämänihmeistä voisi kasvaa puuvartinen, voimakas talvivihreä ja komea keväällä kukkiva pensas. Kuvan rodoni on yksi tavallisimmista lajikkeista, vaalean lila puistoalppiruusu talvikuosissaan.

 

Talvisuojauksia ja fiksauksia

 

Ensimmäinen itse rakentamani puutarharakenne on kasvitunneli. Se ei ehkä teknisesti kestä kriittistä lähitarkastelua, mutta hyvin se on ajanut tehtävänsä.

Tunneli toimii pöytäryhmän ruokarauhan suojana. Kesäaikaan se on muuntuva viherseinämä, joka kukkii koko kauden.

Jos onnistun tuoksuherneiden kanssa, tunnelin läpi kulkeminen on hyvinkin aistillinen kokemus.




Tunneli vie pihallani kasvihuoneelta takapihan viljelyksille ja marjapensaiden luo. Kasvuston piilossa kulkeminen suo myös porttia jännittävämmän siirtymän tilasta toiseen.

Tänä vuonna lumi ei ole tehnyt yhtä kauniita ornamentteja tunneliini kuin pari vuotta sitten. Naapurimökin väri vaihtui viime kesänä, kuten vasemmasta kuvasta näkyy. Oikealla pikkuruinen ansari näkyy tunnelin päässä.

 

 

  

Tarkkasilmäinen voi nähdä kuvassa myös Bergius -omenapuun, jonka olen ohjaillut säleikköpuuksi naapurinpuoleiselle sivulle. Se ei ole tehnyt vielä montaakaan omenaa. Viime keväänä taisin saada viisi.

 

Sen sijaan puu kukki oikein kauniisti. Jostakin syystä raakileet eivät ole jaksaneet kasvaa kypsiksi asti. Laitoin viime viikonloppuna puuparalle runkosuojan myyrien varalta ja sen yläpuolelle vielä verkkoa torjumaan rusakon hampaita.

  

En tiedä, mikä säleikköön sitomisessa viehättää. Viime kesänä sain kuitenkin päähäni siirtää toispuoleiseksi kasvaneen mustan viinimarjapensaan kasvihuoneen seinustalle. Se on sidottu naapuri-Marilta saatuun lehtikompostikehikon seinustaan.

 

Katsotaan saanko viuhkapensaastani satoa, ainakin se saa aikaisempaa paremmin valoa. Puolivarjoisessa kolossaan se ainakin marjoi niukanpuoleisesti.

 

 

  

Talvella ei tarvitse suojella vain kasveja, vaan myös rakenteita. Keppoisen kasvihuoneen huonoja puolia on kehnot edellytykset kestää tuulta ja tuiverrusta. Jo pari vuotta sitten saranoiltaan irronnut kattoluukku oli viikko sitten revahtanut irti liitoksistaan. Niinpä sain lunta  muoviseen kesätupaani.

 

Luukku oli pakko sitoa paikoilleen. Myöhemmin korjaus saa ehkä tuekseen vielä hopeanhohtoista ilmastointiteippiä, joka auttaa monessa hädässä. Lapsuuteni tehdasyhteisössä kuuluisaa joka paikan korjaustarviketta sanottiin "valmetteipiksi". Nykyään tätä hädänalaisen auttajaa kutsutaan usein "jeesusteipiksi".

 

Kun teippi oli viety mökiltä kotiin johonkin muuhun tarpeeseen, apu oli kuitenkin lähellä - näppäräsorminen mieheni.
 

Kaikkina aikaisempina talvina olen suojannut puun taimeni huolella. Yleensä kierrän ensin kierteisen muovisuojan ja sitten vielä alaoksiakin suojaavan verkon. Toistaiseksi en ole menettänyt yhtään runkoa eläinten jyrsimisen vuoksi. Ainoastaan pilariluumupuu kuoli ensimmäisenä talvenaan. Istutin sen liian myöhään syksyllä ja savinen ojittamaton maa teki tehtävänsä.

Vanhoja kuvia selatessa tuli tämä graafista ilmettä korostava otos vastaan. Kuvauskohteena on tien puoleinen aita, siis tuhkapensas lähikuvassa. Kuva toi mieleen, että jouduin viime kesänä leikkaamaan aitani aikaisempaa matalammaksi.

Se kirpaisi mieltä, sillä pensasaidan suojassa asuvat kesäisin ystäväni varpuset ja pikkuvarpuset. Lisäksi sen päähän olin muotoillut omaa katsettani hivelevän pallon - ensimmäisen yrityksen topiaryn eli pensaiden koristeleikkaamisen leikkimielisellä alalla.

Tämä marjakuusi  houkuttaa sekatööri-kättäni. Olen jo mielessäni tarkkaillut sen liekkimäistä olemusta, jota voisi hieman tarkentaa pikku leikkauksilla.

Pensas kasvaa paikallaan kolmatta vuotta ja odotan sen saavan tuuheutta turkkiinsa. Ensimmäinen talvi meni melko lailla vaurioitta, sillä peittelin pikku kasvattini joulukuusen havuilla loppiaisen jälkeen.

Viime kevätaurinko kohteli ainavihantaa kasvia kuitenkin kaltoin. Se oli lähes kokonaan ruskea kesän korvalla. Nyt ajattelin toimia ennen auringonpaisteita ja peittelin sen havuoksien puutteessa mökkini edellisen asukkaan, Katrin jättämällä verkolla. Olen kuvitellut varastosta löytynyttä tarviketta rastasverkoksi, mutta saattaahan se olla tarkoitettu varjostukseenkin.

Mahoniani kukkii keväisin pienin keltaisin kukin ja tekee loppukesällä sinisiä marjoja. Tämä talvivihanta pensas ei myöskään nauttinut viime kevään paisteesta, kun juuret olivat roudan peitossa. Se ei toki kärsinyt yhtä pahasti kuin marjakuusi, sillä sen taustaturvana on Katrin Norjan tuliaisena tuoma kataja.

Mahonia sai suojakseen samaa vihreää verkkoa varastosta kuin marjakuusikin. Saa nähdä onko keveästä peitosta apua lehtien kuivumiseen.

Kaikenlaisen suojauskuvaston jälkeen on hyvä keskittyä hetkeksi elämän kannalta oleelliseen - kasvun alkulähteeseen. Tämänkertainen siemenkuva on mongolianvaahterasta.

Sain puun siementaimen puutarhanaapuriltani Päiviltä ensimmäisenä syksynä. Nyt se on jo komea, vaikkakin hieman vänkyrä puu.

 

Onnellisia kevätmuistoja

 

 

Ostin siirtolapuutarhamökkini syksyllä 2008. Heti vuoden vaihteessa aloitin innokkaan siementen idätyksen ja taimikasvatuksen. Orvokit ovat esikasvatusprojektieni ensimmäisiä suuronnistumisia. Sarviorvokki 'Admiration' on ollut yksi luottolajikkeistani. Se on kaunis konstailematon peruskukka, joka sopii mihin tahansa puutarhassa tai ruukussa.

 

 

 

 

Tähän koriin olen tainnut istuttaa kuitenkin sinisen tarhaorvokin taimen.

 Syksy 2008 oli sateisin, mitä muistan koskaan eläneeni. Tein innokkaasti penkkejä umpisaveen ja etenkin pikkusipuli-istutuksistani mädäntyi vesikuoppiin suuri osa.

 

Muistan ostaneeni kolme pussillista krookuksen sipuleita, joita istutin kummityttöni kanssa touhukkaana ohjeissa kerrottuun syvyyteen. Seuraaviin kahteen kuvaan on sitten dokumentoitu molemmat, jotka selvisivät. Ne olivat tietenkin suuria onnen aiheita auringonlämmössä.

 

 

 

Ensimmäisen kevään projekteja oli katoksen rakentaminen mökin päätyyn. Pihaan tuli kasa lautoja parruja, joista mieheni rakensi oivallisen suojapaikan. Kuvassa näkyy vanha köynnöstuki, jonka siirsin myöhemmin karhunvatukan tueksi vadelma-aitaan.

Löysin eri puolilta palstaa maahan peitettyjä suuria graniittilohkareita, joita hyödynsin katoksen lattian rakentamiseen. Kun niitä löytyi pitkin kesää aina vain lisää, sai katteet myös käytäville ja etupihaan.


Olin ostanut jo joulun alla huippuhalvalla rautalangalla sidottua palikkareunusta, jolla olen kuvanoton aikaan juuri rajannut ensimmäisten kärhöjeni istutuspaikan tulevan katoksen koristukseksi. Huolimatta siitä, että kärhöt suositellaan istutettavaksi muualle kuin talon seinustalle, on 'Clematis 'Warszawska Nike' ja 'Rouge Cardinal' kukkineet paikallaan voimallisesti joka vuosi.

 

Kasvilavan päällä on katoksen muovikatteet odotustilassa. Ne pitivät arat taimet lämpöhoidossa tuon ensimmäisen kevään.

Katoksen teossa jäi harjateräsverkkoa ja rautoja hieman yli. Hankin pari kolme 8-millistä rautaa lisää ja asensin kasvitunnelin.

 

Suunnittelin, että se rajaa pihaa pehmeästi ja näyttää hyvältä myös naapurin suuntaan. Istutin säleikköä vasten punaposkisen Bergius omenapuun.

 

Oman pihan puolelle siirsin kasvimaapalstalla kompostia vasten jo vuoden varttuneen lumikärhön. Clematis fargesiin kukkii pitkäheteisin lumitähtimäisin valkoisin tai kermanhohtoisin pikkukukin. Se on myös voimakkain tuntemani kärhö. Tunnelini se verhosi jättäen hajuherneeni ja muut kesäkiipeilijät nopeasti sivurooliin.

 

 

 

 Kevään ensimmäiset maasta pinnistävät lehtien tiitit ovat aina yhtä liikuttavia. Tässä vuoden 2011 kevätnäytöksestä. Valitettavasti en yhtään muista, mikä siellä sulavan lumen reunassa luuraa.

Yritän kovasti oppia tunnistamaan kasvattini. Yleensä tungenkin sipulien tai istutustaimien multaan muovista leikatun suikaleen, johon kirjoitan spriiliukoisella huopakynällä kasvin suomenkielisen ja jopa tieteellisen nimen istutusaikoineen. Näissä kuvissa näitä apuneuvoja ei näy.

 

 

 

Ensimmäinen onnistunut krookuskevääni oli vuonna 2011. Olin istuttanut edellisenä syksynä ennätysmäärän sipuleita, vähän kaikenlaisia laatuja varmuuden varalta. Vaikka en ollut sitä etukäteen suunnitellut, juhlisti kukkien runsaus mukavasti kulttuuripääkaupunkivuotta.

 

 

 

Nämä kaunokaiset ovat tähtisahrameita (Crocus tommasinianus).  Ne ovat olleet puutarhani uskollisia pieniä kukkijoita ja lehtiruotikin on koriste itsessään, vaalean hopeinen raita.

Sain vasta viime keväänä ensimmäisen kerran lumikellot nousemaan. Olen ollut niiden kanssa liian myöhään liikkeellä, etteivät varhaisimmat ole ehtineet juurtua syksyisin. Puutarhalehdissä varoitellaan, että pikkusipulit kuivuvat kauppojen varastoissa eivätkä sitten ala kasvaa lainkaan.

Ensimmäinen jouluruusuni kukki sen sijaan jo ensimmäisenä keväänä, vaikka syksyllä alennuksella ostettu purkkitaimi on tosi surkean oloinen. Tämä on kauppojen tavallisin lajike, vaaleajouluruusu Helleborus Niger.

Sain hienostuneen tillipionin 50-vuotislahjaksi puutarhanaapureiltani. Se on kukkinut ensimmäisestä keväästä asti joka vuosi varhaisimpana pioninani kirkkaanpunaisin kerratuin kukin.

Tillipionin hienoliuskaiset lehdet ja pehmeävartinen matala yleisolemus eroavat huomattavasti muista pioneistani. Maasta noustessaan lehdet ovat varsin hienostuneet tupsukat. Kesän myötä koko kasvi näyttäisi katoavan olemasta.





Raparperi pukkaa maan pinnalle talvilevon jälkeen. Se on harvoja alkuperäiskasveja puutarhassani ja voimakaskasvuinen kuin mikä.

Varhaisimmat pikkuiirikset tai oikealta nimeltään kevätkurjenmiekat ovat myös aikaisia hengennostattajia, vaikkakin ne jäävät kasvitieteellisten pikkutulppaanien ja varhaisimpien krookusten tapaan 10-15 sentin korkuisiksi.

 

Vaaleansininen, herkän perhosmainen kevääntuoja ja kimalaismagneetti on Iris reticulata 'Katherine Hodgkin'. Kirkaan sinisen lajikenimi on ehkä 'Harmony'. Se kukkii myös oikein suloisesti, vaikkei se olekaan osoittautunut yhtä kestäväksi hoidossani kuin vaalea sisarensa.